Kauneus on katsojan silmissä

 

Olin vierailemassa eräässä oppilaitoksessa, jonka saniteettitiloissa samalla käväisin. Pois lähtiessä huomasin vierelläni  keski-ikäisen, hiukan pullean ja pyöreäkasvoisen naisen ja tervehdin häntä. Vasta, kun suuntasin ovea kohti ja nainen seurasi sitkeästi vieressäni, tajusin tervehtineeni omaa peilikuvaani. Koko seinän kokoinen peili näytti kokovartalokuvani, joka näytti niin vieraalta, etten itsekään heti tunnistanut itseäni!

Kortisonin kokoinen elämäni alkoi pahimmoilleen juuri lääkärilakon aikana. Jouduin juoksemaan terveyskeskuspäivystyksissä jatkuvasti uusiutuvien poskiontelontulehdusten takia. Heinäallergiani oireilivat pahasti ja minulla oli jatkuvasti sairaslomia. Uutena oireena kurkkua alkoi kuristaa, sekä fyysisesti että psyykkisesti. Usein leimahti punainen ihottuma kasvoille, kaulalle ja jalkoihin. Sitten tuli kauhea korvakipu, joskin lääkäri totesi korvat terveiksi ja terveydenhoitaja moitti pumpulipuikoilla kaivamisesta. Seuraavana aamuna tuli kasvohalvaus, kuume nousi ja muutamien päivien päästä makasin Meilahden tornisairaalassa kerjäten kortisonia, jonka olin huomannut helpottavan oloa. Mutta siellä yritettiin nyt saada kortisonin vaikutus loppumaan, jotta verikokeet voisivat ohjata lääkäreitä sairauteni jäljille.

Hyper-IgE:n, imusolmuksesyövän ja joidenkin muiden mahdollisten diagnoosien jälkeen minulla todettiin Churg-Strauss-vaskuliitti. Ihmettelen jälkeen päin, että miksi nimi vaskuliitti tuntui minusta jotenkin tutulta, vaikka monet lääkäritkään eivät ole siitä kuulleet. Vaskuliittia voitiin kuulemma hoitaa kortisonilla, jos kortisonia ei olisi keksitty, kuolema olisi ollut odotettavissa epämääräisen ajanjakson aikana. Lääkäri sanoi, että kortisoni on ikävä lääke, mutta se pitää hengissä. Minusta kortisoni ei ollut mitenkään ikävä lääke, se helpotti oloa selvästi ja iloitsin siitä. En ollut vielä tajunnut, että painoni oli jo sairaalajaksolla noussut viisi kiloa. Ruokahalu oli niin kova, että pyysin miestäni tuomaan Big Macin tullessaan, vaikka hävettikin roskiksessa näkyvät hampurilaispaperit. Kotona olin voipunut kovasta kortisoniannoksesta ja tietenkin heikosta kunnosta. Ruokahaluni oli kuitenkin erittäin hyvä.

Kortisonin aiheuttamat kuukasvot ja kasvohalvaus olivat ikävä yhdistelmä, ja vältin peiliin katsomista paitsi silloin, kun yritin saada halvaantuneen puolen liikahtamaan. Halvaus ei kuitenkaan parantunut siihen tahtiin kuin lääkärit odottivat ja varovasti minulta kysyttiin, voisinko tehdä jotain muuta kuin kanttorin työtäni, jos halvaus ei parantuisi. Se oli henkisesti pohjakosketus. Tuntui hyvin suurelta koettelemukselta käydä kaupassa toisen puolen roikkuessa ja sylkeä suupielestä pyyhkien. Mahdollisuus, että joutuisin luopumaan laulamisesta, joka oli niin suuri osa identiteettiäni, etten edes pystynyt kuvittelemaan elämää ilman sitä, tuntui musertavalta!

Suuri oli se päivä, jolloin peiliä tuijottaessani näin suupielen värähtävän! Kasvohalvaus lähtikin paranemaan. Kuntoutin kasvojani parhaani mukaan irvistelemällä peilin edessä mitä mahdottomilla ilmeillä. Pääsin palaamaan töihinkin noin puolen vuoden kuluttua sairastumisesta.

 

Huomasin hyvin pian töihin palattuani, että työtovereilla oli hämmentynyt olo, koska tiesivät minun olleen vakavasti sairaana, mutta ilmestyinkin takaisin entistä pulskemmassa kunnossa. Eräs henkilö, jonka tapasin ensimmäistä kertaa sairausloman jälkeen, totesikin, että näytän ”hyvinvoivalta”, jonka pystyin heti ilmeestä tulkitsemaan ”hyvin pulleaksi”. Ei sitä jokaista tapaamista voinut aloittaa kortisonin haittavaikutusten esittelyllä. Kun näyttää hyvinvoivalta, täytyy myös olla hyvinvoiva, joten sairauden oireiluitakaan eivät monet tuntuneet ymmärtäneen. Tosin oireethan ovat niin moninaiset ja usein vähäpätöisen kuuloisia, että ei oikein voi moittia niitä, jotka ovat saaneet lahjan pysyä terveinä.

Tunnustan, että käytin kortisonin vaikutuksia myös tekosyynä olla välittämättä kertyneistä kiloista. Kun kortisoniannokseni eri vaiheiden jälkeen alkoi pysyä viidessä milligrammassa, olisin voinut tarttua itseäni niskasta kiinni ja koittaa karistaa kiloja. Vasta kuntoutuksen innostamana sain karistettua kiloja sen verran, kun tässä tilanteessa tuntui olevan mahdollista. Pahaksi onneksi seuraavaksi kiusaksi tuli selkävaivat; selkäydinkanavan tukkeuma, hermojuuren tukkeuma, välilevyn ”reikiintyminen”.

Jälkeen päin muistelen aikaa, jolloin olin pahimmassa kortisoniturvotuksessa, kasvohalvaus sai pulleat kasvoni roikkumaan ja sairastumisen aiheuttama masennus piti minut legginsseihin pukeutuneena neljän seinän sisällä. Ajattelin, että lapsetkin varmaan häpeävät minua, mutta huomasin, että he päinvastoin toivat kavereitaan kotiin ja viettivät heidän kanssaan aikaa minun seurassani. Varmaan tämän takana oli myös huoli minusta. Mutta muisto kertoo minulle vielä tänäänkin, että kauneus on katsojan silmissä. Rakkaus muuttaa rujonkin kauniiksi, turvonneen ja paksun pehmeäksi ja turvalliseksi. Rakkaus katsoo sisääsi, ei ulkomuotoasi ja näkee siellä tutun ja rakkaan ihmisen, sinut sellaisena kuin kuvasi on painunut hänen sydämeensä.